-ELÄMÄÄ PUUTARHASSA-
ESIMERKKEJÄ SUUNNITTELUTYÖSTÄ
Saaripuutarha Inkoossa
Suomen eteläisen saariston ikiaikaiset maisemat ovat uskomattoman kauniita vaihtelevine maastonmuotoineen, harmonisine väreineen, vaihtuvine tuulineen ja luonnonäänineen. Saaret kohoavat yksi toisensa jälkeen muodostaen upeita suojaisia saariketjuja, kallioisten rantojen taustalla häämöttävät vihannat tammilehdot, merimetsot parveilevat mustanaan luodoillaan, merikotka levittelee valtavia siipiään yläilmojen sinessä.
Tällaista suunnittelutyön ulkopuolista maisemaa kutsutaan lainatuksi maisemaksi. Sen voi ottaa riemumielin osaksi maisemasuunnittelua, sitä ei suunnittelun keinoin tarvitse peittää, mutta sitä voidaan hellästi tehostaa. Saaristomaiseman edessä suunnittelijalta vaaditaan mielestäni ymmärrystä ja nöyryyttää kunnioittaa ikiaikaista meriluontoa. Meriluonto kyllä antaa ja ottaakin, hyvässä ja pahassa.
Maaston muotojen kunnioittaminen ja korkeuskäyrien mukaan rakentaminen upottaa rakennetun ympäristön hillityksi osaksi upeaa saaristoluontoa. Olemassa olevan ikiaikaisen maaston mukaan kiemurtelevat polut ja kulkuväylät, luonnon kasvillisuudesta ammentavat puutarhatulokkaat ja tarkkaan harkitut pintamateriaalit luovat maisemaa mahdollisimman vähän häiritsemättömiä kokonaisuuksia.
Rakennuksien materiaalien liu’uttaminen ympäristöön ja luonnon materiaalien tuominen lähelle rakennuksia pehmentää rakennetun ympäristön ja luonnon välistä rajapintaa. Erilaiset elementit ikään kuin liukuvat toisiinsa saumattomasti, eikä katsoja pysty tunnistamaan mistä rakennus alkaa ja mihin luonto päättyy.
Ympäristön luonnonkauneutta voidaan tehostaa tarkkaan valituilla puutarhakasveilla, joiden lajivalikoima tai ulkonäkö on poimittu saaristoluonnosta. Kääpiövuorimännyt, erilaiset pajut, tyrnit, heinäkasvit, ahomansikat, maksaruohot, mäkimeiramit ja ruohosipulit luovat hillityn harmonista tunnelmaa. Kasvien suurehkolla määrällä luodaan visuaalista massoittelua, joka hälventää ja keventää rakennusten tuomaa kovaa massaa.
Saaristoluonto näyttää voimansa ja mahtinsa viimeistään talvella, kun meri vaivuttaa ympäristön syliinsä. Jäätävät avomeren tuulet tuivertavat suojaavan lumipeitteen hetkessä kasvien ulottumattomiin, kantavat jäät saattavat houkutella peurat ja jänikset herkullisten pajuaterioiden äärelle. Kevään tullessa lumien sulamisvedet ovat hetkessä haihtuneet ja vuodenkiertoon kuuluva ikuinen kasteluveden puute nostaa päätään.
Meriluonto vilauttelee mahtiaan jokaisena vuoden aikana. Lempeän kesäpäivän ei kannata antaa hämätä edes kokenutta suunnittelijaa. Mutta mikä onkaan sen leppeämpää kuin
kesäpäivä suojaisella saaristoterassilla istuskellen ja suotuisten tuulten avulla ohi lipuvia purjeveneitä ihaillen.
Kukkaloistoa kartanomiljöössä
Historiallisen aateliskartanon hieman uinahtanut puutarha haluttiin herättää jälleen vuosisataisen takaiseen kukoistukseen. Tutkimalla kartanon taustatietoja rakennusvalvonnan, Museoviraston, paikallisten museoiden, kartanon omien arkistojen sekä kartanoon liittyvien ihmisten kertomuksilla saatoin muodostaa alueesta kokonaiskuvan, joka minun tuli yhdistää nykyaikaan ja kartanon asukkaiden toiveisiin.
Historiallisen kulttuuriympäristön muokkaamiseen tulee perehtyä huolellisesti. Tämän kohteen taustatietoihin tutustuminen vei jopa vuosia. Yksittäinen 60-vuotisjuhlavalokuva 1900-luvun alusta saattaa paljastaa tutkijalle yllättävän paljon. Kuvassa saattaa juhlijoiden taustalla häämöttää vasta istutettu tammi, juhlakansa istuu tutuilla kalusteilla, lasikuistin ikkunoilla voi nähdä saviruukuissa pelargonioita. Vanhoissa maalaiskartanoista kaupunkeihin lähetetyissä kirjeissä saattaa olla kerrontaa keväisistä kirsikka- ja päärynäpuiden kukinnoista, helmililjakimppujen keräämisestä, oman maan raparperipiirakan nauttimisesta kahvihetkessä tammien alla. Sukulaistytön maalaama kesäinen taulu saattaa paljastaa rantatien sijainnin. Maalauksen tieto yhdistettynä vanhoihin kartta-aineistoihin vahvistaa käsitystä tien olemassaolosta.
Suomen rakennuskanta ja infrastruktuuri ovat nuoria, yli 80 % rakennuksista on vain 70 vuotta vanhoja. Ennen vuotta 1921 valmistuneita rakennuksia on vain 6 % koko rakennuskannasta. Näiden ja vielä vanhempien kohteiden ympäristöjä tulee mielestäni kohdella erityisen kunnioittavasti, arvostaen ja ammattimaisesti kulttuuriperintöarvoja tutkien. Toki myös lainsäädännöllä on historiallisista kohteista liki aina sanansa sanottavana.
Aateliskartanoon rakennettiin tiestö, joka alueella näyttää tutkimusten mukaan olleen ainakin 1700-luvun lopun ja 1960-luvun välisenä ajankohtana. Tiestön rakentamisen prosessissa käytettiin osittain apuna arkeologista kaivuutyötä. Arkeologisessa kaivuutyössä leikataan esimerkiksi maata niin, että nähdään tutkimalla missä kohtaa käytävät tai tiestöt ovat menneet, minkä levyisiä ne ovat olleet ja minkälaiset rakennekerrokset niissä on ollut. Nämä tiedot yhdistettynä nykyajan tarpeisiin muodostivat kulkuväylien paikat ja leveydet.
Kasvillisuus ja sen sijoittelu modernisoitiin yhdistettynä saatavilla olevaan historialliseen tietoon. Kaiken ei aina tarvitse olla täysin epookkista eli tiettyyn ajanjaksoon sidottua, vaan eri aikakausien välillä on mahdollista tehdä loikkauksia, kokonaisuutta kuitenkin kunnioittaen ja vaalien. Tällaisen eri aikakausien leikittelyn tukena tulee mielestäni käyttää historiallisen puutarhan ennallistamisen kansainvälisesti hyväksyttyjä ohjeita, kuten esimerkiksi Firenzen julistusta vuodelta 1981.
Kartanon alueelle ei rakennettu nykyaikaisia oleskelualueita vaan oleskelu tapahtuu nurmikolle puiden siimekseen sijoitetuilla, ullakolta löytyneillä ja entisöidyillä istuinryhmillä. Päiväkahvit nautitaan kuitenkin 1700-luvulla rakennetun päärakennuksen lasikuistilla, ikiaikaiseen tapaan. Ympäristössä vallitsee rauhallinen, vauras levollisuus ja dekoratiivinen kukkapuutarha saa nyt jatkaa vuosisataista matkaansa uusien käyttäjien ilona.
LINJAKAS SUNHOUSE SYSMÄSSÄ
Suomalaiset ovat löytäneet turvaa metsästä jo tuhansia vuosia. Kaipuu yksinäiseen eräluontoon ja suurten vesien äärelle on olennainen osa suomalaista juurevuutta. Mutta rakennetun ympäristön yhdistäminen villiin luontoon voi olla suunnittelijalle haaste. Miten saada nykyaikaiset rakennukset ja toiminnot sijoittumaan katkeamattomaksi luonnonympäristön jatkumoksi, samalla arkkitehtuurille arvoa antaen ja ympäristöön harmoniaa luoden?
Päijänteen isojen selkien karun kaunis maisema, syvät louhikkoiset rannat ja varvikkoinen metsämaa taivutetaan suurella työllä nykyihmisen eräkokemukseksi. Mökkikansa tuo asumuksensa rantaviivalle, hopeisena hohtavasta hyytävästä vesistöstä ja jäätävistä järvituulista välittämättä. Luonnosta ja maisemasta voidaan kuitenkin nauttia esteettömästi myös sisätiloista, takkalämmön ja hyvän seuran ympäröimänä. Tällaisen ikiaikaisen maiseman nautintaan ei kannata tuoda visuaalisesti kilpailevia elementtejä, vaan rauhoittaa ja taivuttaa ympäristö palvelemaan maisemaa kokonaisuutena. Vapaa-ajan kohteen maisemasuunnittelun tulisi mielestäni tukea ja vahvistaa niin rakennusten arkkitehtuuria kuin luonnonympäristöäkin.
Käyttämällä luonnon omien kasvilajien puutarhamuotoja, kuten kääpiövuorimäntyä (Pinus), pilarikatajia (Juniperus), erilaisia pajuja (Salix) ja heiniä pystytään luomaan visuaalisesti rauhallinen ja harmoninen ympäristö. Laajat rakennusaikaiset maisemavauriot saadaan korjattua maaston muotoja muokkaamalla ja pehmentämällä, sekä metsänpohjaa korjaamalla. Metsänpohja pystytään ennallistamaan luonnonmukaiseksi Kainuun vaaroilta tuodulla metsänpohjavarvikolla eli kuntalla. Kunttamaton lajikkeet vahvistuvat ja karaistuvat muutamassa vuodessa Päijänteelle sopiviksi, Kainuun mustikat ja puolukat mukauttavat elinrytminsä eteläisen Suomen vuoden kiertoon.
Materiaalien kuten kiveysten, sorapintojen ja terassimateriaalien käyttöä hallitsee tietyllä tavalla ihmisen mieli, joka osaa luokitella asioita joko ryhmään kuuluvaksi tai kuulumattomaksi. Tällainen luokittelun taito on ihmisille ilmeisesti synnynnäistä. Pihasuunnittelussa se ilmene esimerkiksi siten, että jollain tavalla meillä on tieto ja ymmärrys Päijänteen ranta-alueiden kallioiden, kivien ja soramaiden värisävyistä. Ne ovat harmaan eri sävyjä tai rusehtavia. Jos Päijänteen rantakohteeseen tuodaan Turun suunnasta saariston punaista kivituhkaa ja isoja punasävyisiä kiviä niin ihminen luonnostaan huomaa, että nämä eivät kuulu tähän rantamaisemaan kuuluviksi. Samoin ihmisen on helppo huomata ryhmään kuulumattomuus, kun Suomeen tuodaan terassilaataksi Italian upeita marmorilaattoja liuskekivien sijaan. Tällaisia ihmisen ympäristön tulkintaan liittyviä ominaisuuksia voidaan käyttää hyödyksi luodessa harmoniaa tai vastaavasti jos suunnitelmalla haetaan kontrastia ja huomiota.
Nykyaikaisten materiaalien, hyvän suunnittelun ja tehokkaan rakentamisen avulla vaativankin pihakohteen rakentaminen saattaa valmistua kolmessa—neljässä viikossa. Ison talonrakennusurakan jälkeen on helpottavaa, kun ympäristön isohkotkin pinta-alat saadaan valmiiksi nopeasti ja vihdoin pääsee nauttimaan uudesta ympäristöstä.
Joskus paras palaute maisemasuunnittelijalle voi olla lausahdus, että ihan kuin rakennukset olisi tiputettu tähän taivaasta eikä täällä olisi koskaan kukaan käynytkään. On vain I. K. Inhan Päijännettä kuvaavin sanoin ”salskeat männiköt, jylhä karuus, veden aava laajuus ja puhtaat näköalat”.
kuvat: Sunhouse
